Search
  • Vuohennylkijä

6. Konservatismin sisäänrakennettu ongelma

Updated: Mar 17

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin suopeaan sävyyn oikeistokonservatismista ja annoin ymmärtää olevani itsekin ko. ajatussuuntauksen kannattaja. Laajasti ymmärrettynä sitä olenkin, mutta konservatismiin liittyy kuitenkin yksi keskeinen ongelma, jonka takia en varsinaisesti miellä itseäni perinteiseksi konservatiiviksi. Konservatismi on nimittäin luotu häviämään.


Sana konservatismi tulee latinan verbistä conservare, säilyttää. Konservatismin ytimessä on siis ajatus siitä, että nykyolot ja vallitsevat arvot tulisi ainakin keskeisiltä osin pitää muuttumattomina. Konservatismin äärimmäisempänä muotona voidaan pitää taantumuksellisuutta, jossa havitellaan aiemmin vallinnutta tilannetta, eikä pyritä vain säilyttämään nykyistä. Nämä kannat eivät välttämättä ole toisensa poissulkevia: tyypillinen ihminen, epäkonservatiivinenkin, haluaa säilyttää jotakin nykyisestä status quosta, mutta on silti jonkin asian suhteen sitä mieltä, että kyllä ennen oli paremmin. Tämän lisäksi tyypillinen ihminen, konservatiivinenkin, pitää joitakin yhteiskunnallisia edistysaskeleita toivottavina, eikä haikaile tiettyjä entisaikojen piirteitä. Tämän tekstin puitteissa tarkoitan kuitenkin konservatismilla yhteiskunnallista muutosta jarrutavaa ja nykytilanteen säilymistä toivovaa ajatusmallia.


Siinä missä konservatismi haluaa säilyttää status quon, pyrkii vastapuoli, eli “vasemmistoliberalismi” yhteiskunnalliseen muutokseen ja jatkuvaan edistyksen (tai “edistykseen”). Historia osoittaa, että yhteiskunnilla ja kulttuureilla on vahva taipumus muuttua, joten maailman meno tulee ajan myötä erilaiseksi konservatiivien änkyröinnistä huolimatta. Näin muuttuu hiljalleen myös konservatismi: tänä päivänä vanhoillisiksi katsotaan sellaiset kannanotot, jotka olivat vuosikymmeniä tai -satoja sitten liberaaleja. Sisäänrakennetuista syistä konservatismi siis jatkuvasti laimenee.


Esitän vertauksen. Kulttuurisodan köydenvedossa konservatiivi seisoo paikoillaan ja vasemmistoliberaali hoitaa varsinaisen kiskomisen. Konservatiivi vetää vastaan samassa suhteessa ja pyrkii olemaan liikkumatta, mutta ennen pitkää hän horjahtaa ja joutuu ottamaan askeleen. Ei haittaa – rajaviivaan on vielä pitkä matka. Jonkin ajan kuluttua sama kuitenkin toistuu, ja sitten taas ja taas. Mikäli konservatiivi ei pyri itse liikkumaan taaksepäin, vaan ainoastaan pysymään paikoillaan, häviää hän ennen pitkää väistämättä. Aivan sama, kestääkö ottelu vuosikymmeniä tai -satoja, sillä lopulta hänet kiskaistaan viivan yli, ja peli on selvä.


Historia ei pysähdy, eikä tule pysähtymään, joten on huono strategia pyrkiä jämähtäneisyyteen. Propagoin toki itsekin pysyvyyden tavoittelun puolesta, mutta pysyvyys voidaan saavuttaa vain aktiivisen toiminnan kautta, eikä paikoilleen pysähtymällä. Konservatismin – sanan syvällisimmässä merkityksessä, säilyttävänä ja jatkuvuutta varjelevana yhteiskunnallisena voimana – on muututtava ketterämmäksi, jotta se voisi alkaa saavuttaa voittoja. Tähän asti se on nimittäin hävinnyt kaikki taistelunsa ja tulee samalla strategialla jatkaen häviämään myös nykyiset ja tulevat. Vaikkapa moniavioisuus ja eutanasia eivät ole vielä laillisia Suomessa, mutta tulevat aivan varmasti ennen pitkää sitä olemaan. Länsimaalaisia lapsia tulee syntymään aina vain vähemmän ja vähemmän, seksuaalimoraali tulee löystymään ja löystymään, ja itsemääräämisoikeutensa menettäneistä kansoista tulee enenevässä määrin globalistisen Babylonin kuluttajaorjia.

Edistysvimmaiset eivät tule koskaan lopettamaan vaatimista, eikä mikään myönnytys tule heille koskaan riittämään. On siis aika lopettaa paikoillaan seisoskelu ja alkaa kiskoa köyttä olan takaa. Tilanne on jo nyt äärimmäisen vakava, joten säilytyksellisyyden on oltava luonteeltaan radikaalimpaa kuin vaikkapa 50 vuotta sitten. Parempi on vaikka vetää varmuuden vuoksi vähän överiksi kuin on maltillisuuden nimissä tehdä liian vähän ja epäonnistua. En nyt näillä puheillani halua manailla esiin neljättä valtakuntaa tai muuta vastaavaa, enkä kehota ketään väkivaltaan, mutta uskon kyllä, että elämme länsimaisen sivilisaation kohtalonhetkiä. Osa kuluneiden vuosikymmenten aikana syntyneestä sosiokulttuurisesta vahingosta on varmaankin korjaamatonta, mutta paljon voidaan vielä tehdä. Meidän, jotka haluavat säilyttää Suomen ja Euroopan ei siis tule pelätä ääriajattelijan, taantumuksellisen tai “fasistin” leimaa, vaan olkaamme anteeksipyytelemätön vastavoima ympärillä vellovalle rappiolle. Minä ainakaan en olisi tyytyväinen, vaikka nykyinen malli jatkuisikin ikuisesti varsinaisesti pahentumatta*. Nykyinen status quo on nimittäin aika paska.


Menneisyydestä voi oppia paljonkin, mutta menneitä aikoja ei voi saada takaisin. Tulevaisuus sen sijaan on vielä edessä, ja siitä voidaan ainakin periaatteessa rakentaa sellainen kuin halutaan. Säilytyksen ja pysyvyyden nimeen vannovien on siis suunnattava katseensa juuri sinne, sillä yhteiskunnan kelkka kulkee vääjäämättä kohti tulevaa. Visioimani ketterä konservatismi ottaa röyhkeän taantumuksellisesti menneisyydestä sen, mikä toimii, mutta yhdistää sen eklektisesti siihen, mikä nykymaailmassa on hyvää ja/tai pakollista. Tällainen futurokonservatismi (termi on googlauksen perusteella itse keksimäni) on alati ajan hermolla, mutta on upottanut juurensa syvälle siihen vuosituhantiseen multaan, jossa esi-isät lepäävät. Kliseisesti kodin, uskonnon ja isänmaan ympärille rakentuva ydin pysyy samana, eikä ikivanha ketju katkea, vaikka muuttaakin ehkä hieman ilmenemismuotoaan.

Yritän tarjota hieman konkretiaa. Esimerkiksi ajatus kotiäidin ja elättäjäisän ympärille rakentuvasta suurperheestä on sinällään ihan hyvä, ja tämä malli on menneinä aikoina toiminut, tai sen on vähintäänkin ollut pakko toimia. Johtuen taloudellisista syistä se ei kuitenkaan tänä päivänä ole useimmille perheille realismia. Tämän lisäksi kotitöitä on elintapojen ja teknisen kehittyneisyyden takia paljon vähemmän kuin ennen vanhaan, joten etenkin lasten vartuttua naisella tulisi varmaankin kotona aika hyvin pitkäksi. Ei siis ole lainkaan huono ajatus, että nainen käy töissä kodin ulkopuolella, vaikka menneiden aikojen konservatiiville moinen ei olisi tullut kuuloonkaan.


Futurokonservatiivinen pariskunta tiedostaa biologiset tosiasiat ja sen, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Vaikka vaimokin kouluttautuisi pitkälle ja pyrkisi tekemään uraa, kannattaa lapset silti hankkia nuorina, koska silloin niitä saa varmemmin, eikä uraputki ole vielä sotkemassa kuvioita. Kenties pariskunta päätyy siis ratkaisuun, jossa lapset hankitaan heti koulusta pääsyn jälkeen, eikä vastavalmistunut nainen edes yritä tuossa vaiheessa saada töitä. Kun lapset on tehty ja saatu päivähoito- tai kouluikäisiksi, voi nainenkin keskittyä työntekoon. Elämän ykkösprioriteetti on hoidettu, ja naisella on kuitenkin luultavasti vielä vuosikymmeniä aikaa tehdä uraa ja toteuttaa itseään muutoinkin kuin äitiyden kautta. Mielestäni tällainen n. 30-35-vuotiaana varsinaista työuraansa aloitteleva äiti on valinnut viisaammin kuin vastaavan ikäinen uranainen, jonka biologinen kello pirisee jo, mutta joka ei välttämättä ehdi sen kutsuun vastaamaan, tai ei ymmärrä näin tehdä.


Kirjoitan ehkä futurokonservatismista lisää sitä mukaa, kun hahmotan, mitä sillä tarkalleen ottaen tarkoitan.

*Oikeastaan tilanne ei voi olla pahenematta, jos asioihin ei tule muutosta. Jos esimerkiksi länsimaalaisten syntyvyys ei lähde nousuun, tulee siitä seuraamaan ongelmia, vaikka syntyvyys ei enää nykytasosta laskisikaan. Samoin nykyisellä tahdilla jatkuva maahanmuutto tulee johtamaan katastrofiin, vaikka sen määrä ei lisääntyisikään.

129 views
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now