Search
  • Vuohennylkijä

5. Oikeistokonservatismi on uusi punk

Updated: Mar 17

En ole hetkeen kirjoitellut blogia, koska on ollut muita kiireitä.


Vasemmistoliberalismi (hyvin laajasti ymmärrettynä, ajan henkeä kuvaavana yleisenä nimikkeenä) ei edusta kapinallisuutta, vaan lammasmaisinta mahdollista konformistisuutta. Ehkä hipeillä ja punkkereilla olikin aikanaan joku kumouksellinen ajatus, mutta tänä päivänä esimerkiksi feminismin kannattaminen, rasismin ja “rasismin” vastustaminen, vapaa seksuaalisuus ja ympäristöstä välittäminen ovat aika vitsin mainstreamia, ja on naurettavaa esittää muuta.


Elämme ajassa, jossa media pyrkii normalisioimaan ihan kirjaimellisen huoraamisen: se on kiva sivubisnes, josta tulee “aina hirveän hyvä fiilis”. Huoraamisen ekshibitionistiset muodotkin ovat esillä, ja isäongelmaisille tyrkyille annetaan juuri sitä huomiota, jonka eteen he on valmiita tekemään ihan mitä vain. Naistenlehdet propagoivat äidin oikeutta tappaa mielivaltaisesti syntymätön lapsensa, ja jos ihmettelet, miksi kirkko toimii Raamatun eksplisiittistä sanaa vastaan, aloitetaan tutkinta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Olisihan se nyt aivan absurdi ajatus, että Raamattua Jumalan sanana pitävä laitos ihan oikeasti pitäisi ko. opusta korkeampana auktoriteettina kuin yhteiskunnallisia trendejä. Kamoon hei, eletään kuitenkin jo vuotta 2019.


Paitsi media, myös koululaitos esiopetuksesta yliopistoon on valjastettu kansan mielenmuokkauksen tarpeisiin. Jo muutama vuosi takaperin peruskoulunsa päättäville jaettiin kirja, jonka viesti vaikuttaa ainakin teoksen nimen perusteella olevan se, että joka ihan iikan tulee ryhtyä feministiksi. Asiasta ei neuvotella, piste. Ruotsi on tunnetusti Suomea edistyksellisempi, joten siellä on jo vuodesta 2011 toiminut koulu, jonka keskeisenä tavoitteena on saada lapset sisäistämään sukupuolineutraalius, HLBT-asiat ja ylipäätään, sanotaanko, vallitsevien narratiivien mukainen käsitys maailmasta. Toiminta on sittemmin laajennettu myös varhaiskasvatukseen.


Reilun kolmen yliopistossa vietetyn lukuvuoden perusteella voin kertoa, että vähintäänkin Jyväskylässä yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella meno on niin opettajien kuin opiskelijoidenkin keskuudessa varsin punavihreää, ja mielestäni onkin perusteltua kutsua tätä organisaatiota kuplaksi. Jokseenkin kaikille on selvää, mikä on Totuus vaikkapa homoliitoista tai Jussi Halla-ahosta, ja kuulemani mukaan jotkut opiskelijat eivät uskalla sosiaalisen paineen takia tuoda esille oikeita kantojaan. Kyseessä on itseään ruokkiva kehä, joka on saanut alkunsa jo joskus vuosikymmeniä sitten, taistolaisuuden aikaan tai varmaan aiemminkin. Professorit muokkaavat opiskelijoiden mielipiteitä omiensa kaltaisiksi, opiskelijat samankaltaistavat toisiaan, ja näiden opiskelijoiden keskuudesta nousevat uudet opettajat vievät homman vielä vähän pidemmälle. Lopulta on saatu aikaiseksi kulttuuri, jossa on vain yksi Totuus. Harva haluaa erottua joukosta, joten on paljon helpompaa mennä virran mukana; koska opiskelijat ympärillä ja arvovaltaiset professorit ovat asioista tätä mieltä, varmaan minunkin pitää olla.


Kirjoitustyyliini kuuluu ehkä välillä isohkolla pensselillä maalaaminen, mutta olen tehnyt äskeiseen pointtiini liittyen hieman empiiristä, joskin epätieteellistä tutkimusta. Kerran kävin järjestelmällisesti läpi kaikki minua siinä vaiheessa opettaneet opettajat ja selvitin, mitä tietoja heistä löytyy netistä. Aika monen kohdalla puoluekanta oli ilmaistu eksplisiittisesti, enkä löytänyt ketään sellaista, jolla se olisi ollut jokin muu kuin vihreät tai vasemmistoliitto, poislukien yksi omapäinen ja poikkeava yksilö, joka kannatti SDP:tä.


Voisin kirjoittaa lisääkin siitä, kuinka ajan henki näkyy, mutta jääköön asia nyt yllä olevien mediaan ja koulutukseen liittyen esimerkkien varaan. Tiivistäen ja valikoiden kuvailisin, että länsimaissa vallitsevaan eetokseen kuuluu karkeasti ottaen mm. seuraavanlaisia piirteitä:


- Sekulaarihumanismi, joka haluaa kaikille kaikkea kivaa. Tähän kuuluu läheisesti mm. feminismi sekä ajatus jostakin mystisestä ja höttöisestä “tasa-arvosta”, jollainen ei todellisuudessa voi koskaan toteutua ihan jo siitä syystä, että ihmiset syntyvät erilaisilla ominaisuuksilla varustettuina.


- Globalismin ja monikulttuurisuuden kannatus, nationalismin ja muun tribalismin vastustaminen ja pelkääminen.


- Pakonomainen halu nähdä vähemmistöt mukamas sorrettuina ja vaiennettuina, vaikka ne olisivatkin kokoonsa nähden kohtuuttomasti esillä, e.g. seksuaalivähemmistöt.


- Yhtäältä arvorelativismi ja suvaitsevaisuus, toisaalta taas hyvinkin ahdasmielinen yhteen Totuuteen uskominen. Riippuu vähän asiasta. Esimerkiksi seksuaalirintamalla enenevässä määrin käytännössä kaikki on luonnollista ja oikein, mutta esimerkiksi ajatus vahvasta ja omaa etuaan ajavasta kansallisvaltiosta on paha, tuomittava ja ihan täyttä fasismia.


- Herkkänahkainen pöyristymisen ja loukkaantumisen kulttuuri: vuodesta toiseen jaksetaan kauhistella Trumpin sanomisia, ja jotkut sijaisloukkaantuvat esimerkiksi suklaapakkausten kuvista. Koska elämä on liian helppoa, on joillakuilla aikaa ja energiaa vinkua esimerkiksi manspreadinginstä, mikroaggressioista tai muusta sellaisesta, josta vähän terveempinä aikoina kukaan ei keksinyt valittaa.


- Mukavihreys: halutaan kovasti leikata päästöjä, mut siis hei mun on pakko päästä vähintään kerran vuodessa ulkomaanmatkalle, ja ennen kaikkea talouden on kasvettava aina ja ikuisesti – tässä luultavasti aikamme ylivoimaisesti tärkein arvo. Linkolalainen johdonmukainen vihreys ei kelpaa, koska se sotii kaikille kaikkea kivaa haluavaa sekulaarihumanismia vastaan, eikä esimerkiksi pohjoiseen suuntautuvan maahanmuuton vaikutuksia hiilidioksidipäästöihin haluta ottaa huomioon.


- Seksuaalinen vapaamielisyys: kukin hässiköön kenen kanssa haluaa. Kulttuurin yliseksualisoituneisuus.


- Löysä ja pehmeä mukavuudenhaluisuus. Elämäntapamme mahdollistaa sellaisen sekä henkisen että fyysisen heikkouden, johon olisi ennen vanhaan kuollut.


- Yhtäältä ateismi, toisaalta taas suuri kiinnostus esimerkiksi itämaista henkisyyttä sun muuta New Age -shaibaa kohtaan. On syntynyt hengellinen tyhjiö, jonka islam tulee mitä todennäköisimmin aikojen saatossa täyttämään.


- Yhtäältä usko nurkan takana vaanivaan ilmastotuhoon, toisaalta taas katteeton kehitysusko ja -optimismi. Ajatus siitä, että asiat tulevat kaikesta huolimatta menemään parempaan suuntaan, vaikka nähdäkseni mikään ei tähän oikeastaan viittaakaan.


- Olemassaolon tyhjyys, sillä Jumalan kuoleman myötä on menetetty kokemus transsendentaalisesta merkityksellisyydestä. Väitän, että tästä seuraava ahdistus on yksi keskeisistä syistä mielenterveysongelmien jatkuvalle lisääntymiselle.


- Irrallisuus muista ihmisistä ja yksinäisyys. Entisaikojen kylä- ja sukuyhteisöjä ei enää juurikaan ole olemassa, sinkkutalouksien määrä kasvaa jatkuvasti, ja avioeroja syntyy aiempaa enemmän. Lapsia sen sijaan ei synny.


- Ajan kuluttaminen tyhjänpäiväiseen viihteeseen, pisteiden keräileminen sosiaalisessa mediassa, sekä julkisuuden ihannointi. Ainahan ihmiset ovat halunneet huomiota, ja kenties turhia julkkiksia on ollut ennenkin, mutta ehkei ihan näin turhia. Jos joku kertoisi sata vuotta sitten eläneelle ihmiselle Big Brotherista tai Belle Delphinestä, olisi tuo ihminen varmaan aika ihmeissään.


Listaa voisi jatkaa, mutta saitte varmaan jo tämän tekstin kannalta riittävän käsityksen.


Ajan henkeä ehkä parhaiten ilmentävä ihminen on lapseton, kenties eronnut sinkku, joka on ylikoulutettu toimimaan paperinpyörittäjänä ylikansallisessa, kasvottamassa suuryrityksessä. Tämä velttoranteinen läski uskoo ihmisoikeuksiin, mutta ei Jumalaan. Hän pitää vähintäänkin pinnallisesti, hyvesignalointitarkoituksessa, tärkeinä niitä asioita, joista media on käskenyt hänen välittää, mutta ei ole varsinaisesti itse koskaan kriittisesti ajatellut, että A) miksi hän välittää niistä ja B) tulisiko hänen välittää niistä. Maailmanmenoa ja kansojen kohtaloita enemmän häntä kiinnostavat omat korviketoimintonsa, joista rakentavimmillekaan hän ei kuitenkaan itsekurittomuutensa ja pelokuutensa vuoksi koskaan täysin omistaudu: hänen olemassaolonsa on turvallista puuhailua ja pelailua vailla todellista heittäytymistä ja tavoitteellisuutta. Hänen ajatuksensa onnesta on uusi auto, lomamatka, ja lisää seuraajia somessa, eikä itse itsensä paremmaksi tekeminen, tai jonkin pysyvän ja/tai uuden luominen. Hän on yksi Nietzschen mainitsemista viimeisistä ihmisistä: mukavuudenhaluinen, heikkotahtoinen, laumasieluinen, konfliktia välttelevä ja katteettoman varma siitä, että juuri näin elämää kannattaakin elää.


Millainen siis on edellä kuvatun ihmisen vastakohta? Hän on henkisesti ja fyysisesti vahva oman tiensä kulkija, jota kiinnostaa pysyvyys enemmän kuin katoavaisuus. Tällainen ihminen haluaa paitsi luoda uutta, myös suojella vanhaa ja arvokasta. Hän on Jumalasta seuraava, sillä ainut tahto hänen omansa yläpuolella on Hänen tahtonsa. Tämä ei tarkoita narsismia tai egoismia, vaan omanarvontuntoista itsenäisyyttä, joka ei poissulje tervettä nöyryyttä, tai toisten auttamista ja palvelemista. Hän haluaa kokea haasteita, sillä helppo elämä tekee ihmisestä heikon ja velton, eikä hän halua olla heikko ja veltto. Tällainen ihminen luo itse itseään haluamansa kaltaiseksi ja pyrkii olemaan tänään parempi kuin eilen. Hän ei etsi hetkellistä mielihyvää, vaan pysyvää inhimillistä kukoistusta, jollainen voi syntyä vain tavoitteellisen vaivannäön, itsekurin ja uhrausten tekemisen kautta. Irtosuhteet eivät häntä kiinnosta, vaan hän tahtoo rakentaa elinikäisen, syvällisen suhteen sellaisen kumppanin kanssa, jota hän voi oikeasti kunnioittaa ja rakastaa. Suhteen hedelminä ovat lapset, jotka tuovat hänen elämäänsä ja ympäröivään maailmaan jatkuvuutta ja merkityksellisyyttä. Tällainen ihminen ei näe itseään pelkästään yksilönä, vaan myös osana sukupolvien ketjua ja kansaa, jonka hyväksi hän haluaa toimia. Hän on omalle olennolleen alati uskollinen yksilöihminen, mutta haluaa silti olla osa yhteisöä ja tehdä omalta osaltaan myös siitä aiempaa paremman.


Olenko itse yllä kuvatun kaltainen ihminen? En vielä kaikilta osin, mutta haluan olla.

Mikäli ajan henki on laajasti ymmärrettynä vasemmistoliberaali, täytyy sen antiteesin olla oikeistokonservatiivinen. Isolta osin näin onkin, sillä oikeistolaisuuteen ja konservatiivisuuteen kuuluvat arvot ovat pitkälti vastakkaisia nykyisin vallalla oleville. Esimerkiksi vastuun ottaminen itsestään ja omista teoistaan, sekä meritokraattinen hierarkia-ajattelu ovat oikeistolaisuudelle ominaisia. Konservatismiin taas kuuluvat perheen korostaminen, uskonnollisuus, isänmaallisuus ja yleensä penseä suhtautuminen kaikenlaisiin taivaanrannanmaalailuihin, kuten meneillään olevaan monikultturismi-ideologiaan. Mitä tulee uuden luomiseen, konservatiivit eivät kylläkään tyypillisesti edusta aivan sitä kaikkein etummaisinta avantgardea, mutta konservatiivisuus ja luovuus eivät silti ole toisensa poissulkevia asioita. Siinä missä vasemmistoliberalismi tiivistetysti edustaa lyhytjänteistä hedonismia ja vastuun sysäämistä muille, edustaa oikeistokonservatismi pysyvyyttä, pitkäjänteisyyttä ja oman onnensa seppänä olemista.


Ymmärtäkää, että tämänkaltaisista asioista ei voi kovin järkevästi ja syvällisesti puhua vain kahden akselin puitteissa. Käytän vasemmistoliberalismia ja oikeistokonservatismia laajoina ja kuvailevina käsitteinä, jotta saisin sanotuksi edes jotakin.


Alla hauska kuva, joka tiivistää hyvin tekstini pointin. Varmuuden vuoksi väännän nyt vielä rautalangasta, että en itse ole kansallissosialisti. Hakaristi kuvassa ei viittaa oikeaan (uus)natsismiin, vaan naurettavaan taipumukseen ja haluun nähdä ajan henkeä vastaan asettuminen sellaisena, tai jonakin muuna salonkikelvottomana isminä. Välillä yhteiskunnallista keskustelua tai “keskustelua” seuratessani mietin, että jos tuota itseäni paljon epäradikaalimpaa heppua sanotaan äärioikeistolaiseksi ja ties miksi, niin mikäköhän minä sitten mahdan olla.



164 views

Recent Posts

See All

11. Kaudet, psykoosit ja priorisointi

En ole hetkelleen kirjotellut: edellisestä varsinaisesta, lyhytelokuvaa edeltäneestä tekstistä on kohta jo pari kuukautta aikaa. Syynä tähän on se, että muut asiat ovat olleet akuutimpia kuin blogin p

10. Audiovisuaalinen taidepläjäys

Päätin tehdä kulttuuriteon ja ladata YouTubeen ohjaajalegenda Jalmari Svartbergin viimeiseksi ohjaustyöksi jääneen traagis-romanttisen taide-elokuvan Pascal, joka on tähän asti ollut vaikeasti löydett

This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now