Search
  • Vuohennylkijä

2. Neljä kuukautta kaksisataavuotisen yksinäisyyden jälkeen

Updated: Mar 17

Kun kanavani poistettiin siellä olevien poliittisesti epäkorrektien videoiden takia, poistui samalla myös esikoislevyni, joka ei taatusti ollut tehnyt pahaa kenellekään. Bandcampin puolella se on toki pysynyt, mutta YouTubeen jouduin lataamaan sen uudestaan. Tulin siinä samalla kuunnelleeksi uudemman kerran, että mitä sitä on tullut tehtyä. Jos joku ei ole vielä EP:tä kuunnellut, se on kuultavissa täältä ja ostettavissa täältä.


Taiteelliset tekeleet kiinnostavat lähes poikkeuksetta tekijäänsä enemmän kuin ketään muuta, mutta tästä huolimatta jaan kanssanne nyt jonkinlaisen itsearvionti-analyysi-fiilistelypostauksen. Kirjoitettu teksti on kiteytynyttä ajattelua, ja tulevaa musiikkiani kehittääkseni katson hyväksi miettiä ja arvioida perin pohjin aiempia tekosiani. Black- ja unblack metallin vivahteista olen pintapuolisesti puhunut kertaalleen jo videolla, joten en paneudu tällä kertaa siihen, vaan lähinnä vain makustelen sitä, miltä levy kuulostaa, mikä siinä toimii, ja mikä ei. Lisäksi annan behind the scenes -tyyppistä infoa.


Avausraita Syksy on ensimmäinen koskaan tekemäni bläkkiskappale. Kuvasin poikain kanssa alkusyksystä -18 hassun black metal -parodian, ja tuota projektia varten äänittämäni kappale Beneath the Black Shadows of Eternal Northern Darkness oli viimeistelemätön, instrumentaalinen ja soundiltaan paska versio Syksystä. Omasta mielestäni kappale on levyn paras, vaikka sitä säveltäessäni vihkiytymiseni genreen olikin vielä aika alkutekijöissä. Tykkään myös lyriikoista, jotka syntyivät luovan kirjoittamisen kurssilla. Kohtalaisen vähillä sanoilla saan mielestäni aika hyvin kerrottua tarinan kuolemasta. En muuttaisi tämän biisin osalta paljoakaan. Pääriffi on kiva, ja pidän myös loka- ja marraskuun välissä olevasta segmentistä. Rummuissa voisi ehkä kenties olla hieman enemmän vaihtelua, en tiedä.


Toinen biisi, Quid est homo? oli äänitysjärjestyksessä viimeinen. Aikataulutin asioita liian kunnianhimoisesti, ja lopputuloksena oli aavistuksen hätäisen oloinen biisi. Mielsin alunperin tämän jotenkin hieman Burzumin Dunkelheitia muistuttavaksi kappaleeksi, mutta enpä nyt tiedä, onko biiseillä paljonkaan yhteistä. Tahtilajikin on eri: 6/8 tässä ja 4/4 Dunkelheitissa. Mielikuvani samankaltaisuudesta pohjautui oikeastaan varmaan vain laulun kanssa samaan aikaan alkaviin arpeggioihin, joissa on ehkä jotain samaa kuin Dunkelheitin perusriffissä. Kyseisiin arpeggioihin liittyy sellainen hauska fakta, että niiden soundi syntyi vahingossa, kun kitaran johto ei ollut aivan kunnolla kiinni. Ruuvasin miksauspöydästä signaalia kovemmalle ja ihmettelin, että miksei ääni meinaa kuulua, ja oli lopulta kuuluessaankin jotenkin jännä. Lopulta asianlaita paljastui, mutta totesin tämän teknisesti virheellisen äänitystavan tuottavan biisin kannalta paremman lopputuloksen verrattuna piuha kunnolla kiinni soittamiseen. “We don’t make mistakes – we have happy accidents”, kuten Bob Ross sanoi.


Ollenkaan onnellista ei kuitenkaan ollut se, että miksasin lopun naiskuoron todella hölmösti aivan liian syvälle, jopa melkein hukuksiin asti. Opinpahan ainakin, että ei pidä hätäillä miksauksen kanssa, koska sitten käy juuri näin. Ihanat ystävättäreni suostuivat ennakkoluulottamasti laulamaan isäni tunkkaisessa vaatekomerossa latinaksi sanoja, joiden merkitystä eivät tuossa vaiheessa edes tienneet, ja näin kurjasti minä palkitsin heidät! Biisin yksinäisyydestä, masennuksesta sun muusta kertovat sanoitukset taas ovat ihan hyvät, vaikka itse sanonkin.


Lykantropisk mardrömmen oli biiseistä työläin, sillä jouduin tekemään sen uudelleen noin neljä ja puoli kertaa. Oli äänitysteknisiä fiboja, ja kappaleen aiemmat versiot olivat yksiselitteisen huonoja. Biisi on sikäli itseäni yllättävä, että se on ruotsinkielinen. Vietin yläasteen ja pitkälti lukionkin ruotsintunnit aika epäkeskittyneessä mielentilassa, mutta jostakin syystä inspiraatio kehotti kirjoittamaan kappaleen nimenomaan ruotsiksi. Hyvä näin, koska biisi lapsia syövistä ihmissusista tuntuisi englanniksi saati suomeksi laulettuna tosi kornilta, mutta sopii jotenkin erityisen hyvin ruotsiksi laulettavaksi.


Kappale on levyn aggressiivin ja myös ainut, joka sisältää blast beattia. Tässä biisissä sitä onkin sitten senkin edestä. Rakenteeltaan kappale sopisi olemaan varhaista Darkthronea: tremoloa ja blast beattia miltei alusta loppuun, eikä sitten paljon muuta. Intron kitarointi kuulostaa näin jälkikäteen aika tylsältä; olisi pitänyt laittaa vähän kaikua, lisätä taustalle syna, tai keksiä jotain muuta vaihtelevuutta. Siinä, mitä kitara soittaa, ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta tässä muodossa intro ei ehkä omasta mielestäni hirveän hyvin toimi. Toinen puute liittyy jälleen miksaukseen: virveli on luultavasti liian pinnassa, tai ainakin se paukahtaa omaan korvaani jotenkin häiritsevästi. Nämä ovat toki makuasioita.


Levyn päättävä yhtyeen nimikkobiisi on aika letkeä black ‘n’ roll -ralli. Työnimellä Unblack manifesto kulkenut, levyn ainoa englanninkielinen biisi, on aiheeltaan metatasolla liikkuva, unblack metallista ja ehkä tästäkin yhtyeestä kertova. Sanoitukset eivät ehkä ole omasta mielestäni mitään häikäiseviä, ihan tuommoista perusshittiä. Intertekstuaalisuutta löytyy sen verran, että black metallin hajusta puhuminen on suoraan Satyriconin mestarillisesta Black Lava -kappaleesta. Rumpujen miksauksessa on taas jotakin pientä häikkää, ja soolosta kuulee, että soittaja on aika toistaitoinen. Rakenteeltaan kappale on silti ihan ok; hain inspiraatiota lähinnä Satyriconilta ja ehkä Tribulationilta.


Kokonaisuutena levy on näkökulmasta riippuen joko hajanainen tai monipuolinen. Vaikka biisejä on vain neljä, on kieliä kolme + latina, ja kappaleet ovat keskenään aika erilaisia. Kovin tyypillistä ja trve kvlttia blägyä tämä ei ainakaan siltä osin ole, että blast beattejä ei kauheasti kuulla, ja ne ovat kuitenkin perinteisesti hyvin keskeinen osa bläkkistä. Tämä kuitenkaan ainakaan itseäni varsinaisesti haittaa, sillä miksi luoda Transilvanian Hunger Transilvanian Hungerin perään, kun black metallia voi tehdä laajemmallakin spektrillä? Moni on tietysti eri mieltä, mutta itse näin positiivisena asiana sen, että bm:n piirissä on nykyisin keskenään niinkin erilaisia yhtyeitä kuin Mgła, Oranssi Pazuzu ja Dimmu Borgir. Tai joku voisi sanoa, että kahden jälkimmäisen osalta ollaan black metallin laitamilla, eikä piirissä, mutta itse näen toisinaan autismia lähentelevän ja ahdasmielisen genrerunkkauksen pitkälti tyhjänpäiväisenä ja taiteellista ilmaisua rajoittavana toimintana.


Unblack metalliin keskittyneellä The Blackest Light -foorumilla joku levyäni mainostanut alan aficionado kuvaili sitä sanoin: “[...] primarily black metal, with some doom influences.” Tämä oli sikäli itseäni yllättävää, että en ole mitenkään valtavasti kuunnellut doom metallia, mutta ehkä luonnehdinnassa on jotakin perää. Ainakin Quid est homosta ja Apodictiasta löytyy semi rouheita rytmikitaroita, eikä tempo ole näissä biiseissä hirmuinen, joten ehkä jotain yhtymäkohtaa doom metalliin voi olla. Tiedä häntä.


Kaiken kaikkiaan selkeä puute levyllä on yleinen amatöörimäisyys, joka heijastuu vähän kaikkeen. Miksauksesta jo puhuinkin, mutta sen lisäksi kappaleet tuntuvat hieman tasapaksuilta, koska en ainakaan vielä osaa kovin tehokkaasti maustaa niitä oikealla tavalla. Vaikka näinkin paljon vaivaa, en pysty karkottamaan fiilistä, että olen jotenkin mennyt siitä, mistä aita on matalin; musiikki ei tunnu erityisen mielenkiintoiselta, vaan toisinaan pikemminkin vähän mitäänsanomattomalta. Koska en ole rumpali, en osaa toteuttaa rumpuja yhtä mielenkiintoisesti kuin rumpali osaisi, ja sama pätee bassoon. Kitaraa soitan kyllä, mutta kuten sanottua, tekninen taitotasoni ei ole huima. Lead-kitaran soundi ei ole huono, mutta ei myöskään paras mahdollinen, sillä olen jo löytänyt paremman. Laulupuoleen taas olen jokseenkin tyytyväinen, vaikka etukäteen kuumottelin eniten juuri sitä. Ääni on raaka, mutta selkeähkö. Videon loppukommentti siitä, että laulusta tuskin saa selvää, on oikeastaan aika perusteeton, koska lauluni on nimenomaan verraten selkeää.


Levyn kansi on ihan ok. Kuvana toimii jonkin verran muokkaamani Gustave Doren kaiverrus, jossa karhut kurmoottavat lapsia. Vasta jälkikäteen tajusin, että kuvahan näyttää aika lailla kolmosbiisiin viittaavalta, mutta tämä ei ollut mitenkään tarkoituksellista. Kannessa on nimenomaan karhuja, eikä ihmissusia, mutta anyway.


Kaiken kaikkiaan sanoisin, että ei levy nyt aivan huono ensikertalaisen muutamassa kuukaudessa lähes yksin tekemäksi ole. Seuraava levy, joka ilmestyy kun ilmestyy, tulee kuitenkin olemaan joka tavalla paljon parempi. Yksi biisi on jo tässä vaiheessa äänittämistä vaille valmis, ja riffejä ja muita ideoita on vaikka kuinka paljon. Ennen uutta Apodictiaa tosin mitä todennäköisimmin ilmestyy eri genreä edustava, niin ikään nelikappaleinen EP, josta en vielä kerro mitään. Kun nyt vain saisi aikaiseksi äänittää ja miksata.

233 views

Recent Posts

See All

11. Kaudet, psykoosit ja priorisointi

En ole hetkelleen kirjotellut: edellisestä varsinaisesta, lyhytelokuvaa edeltäneestä tekstistä on kohta jo pari kuukautta aikaa. Syynä tähän on se, että muut asiat ovat olleet akuutimpia kuin blogin p

10. Audiovisuaalinen taidepläjäys

Päätin tehdä kulttuuriteon ja ladata YouTubeen ohjaajalegenda Jalmari Svartbergin viimeiseksi ohjaustyöksi jääneen traagis-romanttisen taide-elokuvan Pascal, joka on tähän asti ollut vaikeasti löydett

This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now