Search
  • Vuohennylkijä

10. Yltäkylläisyydestä ja tyhjänpäiväisyydestä

Minua tympäisee tämä valmiiksi pakattu ja valmiiksi pureksittu, tylsä ja tyhjänpäiväinen nykytodellisuus. Länsimaisen sivilisaation loppuvaihe, jota elämme, löyhkää keinotekoisuudelta, pinnallisuudelta ja epäaitoudelta. Kaikki tuntuu enemmän tai vähemmän pelkältä peliltä, jossa sekä voitot että häviöt ovat vailla todellista syvyyttä ja merkitystä. Elämän ja kuoleman kysymyksiä ei juurikaan ole, ja maailma tuntuu pitkästyttävällä tavalla valmiilta. Haluaisin surmata lohikäärmeen ja pelastaa prinsessan, mutta kun ei sellaisia ole.


Mitä näillä marinoilla ja horinoilla tarkoitan? Sitä, että ei ole ihmiselle hyväksi elää koko elämäänsä näin helpoissa oloissa, vailla todellisia haasteita. Heräämme asunnoista, jotka pysyvät itsestään lämpiminä ja valaistuina, kunhan maksaa sähkölaskun. Vesi tulee hanasta, eikä kaivosta tai joesta, josta se pitäisi kantaa sisälle ja ehkä sitten vielä tulella lämmittää. Ruokaa, tai siis pitkälle jalostettuja ja usein herkullisen epäterveellisiä “elintarvikkeita”, saa lähikaupasta niin paljon kuin haluaa, ainakin periaatteessa – on Suomessakin toki pienituloisia. Useimmat työt eivät vaadi mitään perseellään istumista raskaampaa fyysistä suorittamista, ja työpaikalle pääsee matkustamaan samaisen perseen päällä istumalla. Työpäivän jälkeenkään ei yleensä tarvitse itseään hirveästi rasittaa, sillä pesukone, imuri sun muut ovat tehneet kotitöistä aika keveitä.


Plaa plaa, mitä pseudodiippiä vinkumista ja ituhippeilyä. Haluaisitko sinä, Santeri, muka oikeasti elää jossakin keskiajalla tai kivikaudella? No en haluaisi. Saavutetuista eduista tai joissakin tapauksessa “eduista” ei juuri kukaan halua luopua. Jos minun pitäisi aloittaa aamuni lämmittämällä kalsea tupani itse hakkaamillani haloilla, kuokkia sen jälkeen suo pelloksi ja kuumotella sadon kasvaessa hallaa ja nälänhätää, niin ei se tuntuisi kivalta. Syy tähän on se, että olen liian helpolla päässyt pullamössölänsimaalainen, jota esi-isäni häpeäisivät, jos näkisivät. Entisaikojen ihmisille kuvatunkaltainen elämä oli ihan fine, koska paremmasta tai “paremmasta” ei ollut tietoa.


Suosittelen jokaista lukemaan Theodore “Unabomber” Kaczynskin manifestin Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus, sillä Kaczynski on hulluksi pommimieheksi äärimmäisen fiksu ja tarkkanäköinen. Kaikesta hänen sanomastaan en ole samaa mieltä, mutta sehän on sanomattakin selvää, sillä ei kaksi ihmisistä ole koskaan kaikesta samaa mieltä. En ole anarkoprimitivisti, mutta kun luin manifestin ensimmäisen kerran jokunen vuosi sitten, oli lukukokemus hyvin päräyttävä. Kirja ei ole minulla nyt käsillä, mutta yksi Kaczynskin pointeista on sen suuntainen, että elämäntapamme vie ihmiseltä kyvyn nauttia ja kokea syvällistä tyydytystä ihan tavallisista asioista.


Kun luolamies Uga lähti heimon muiden miesten kanssa mammuttijahtiin, oli homma raskasta ja vaarallista. Siitä huolimatta, tai paremminkin juuri siksi, hän luultavasti koki heimoveljiensä kanssa sellaista yhteyttä, jota moni nykymies ei koskaan koe. Korvessa tarpoessaan ja mammuttia kaataessaan hän koki olevansa elossa, sillä hän teki juuri sitä, mitä hänet oli luotu tekemään – sitä, mitä hänen isänsä ennen häntä olivat tehneet ja mitä hänen poikansa tulisivat hänen jälkeensä tekemään. Iltasella miehet palasivat heimon pariin, ja päivän lapsia hoitaneet ja marjoja keräilleet naiset alkoivat väsäämään lihasta safkaa. Sitten istuskeltiin porukalla nuotiolla nauttimassa maittavasta mammutinlihasta, kerrottiin tarinoita, ja ihan vain oltiin. Yön laskeuduttua Uga teki vällyjen välissä vaimonsa munasoluista kokkelia ja nukahti sitten tyytyväisenä, lajinmukaisen päivän eläneenä miehenä. Seuraavaksi päiväksi oli ruokaa, joten voitaisiin ihan vain chillailla ja vaikka maalata luolamaalaus. Kuinka siistiä!


Koska Ugalle lihan hankkiminen oli kovan duunin takana, tuotti sen syöminen hänelle luultavasti paljon enemmän nautintoa kuin mikään Hesburgerin hampurilainen nykyihmiselle tuottaa. Hänen täytyi käyttää kehoaan käytännönläheisellä ja rakentavalla tavalla, ja jos hän ei olisi käyttänyt, olisi kuolema korjannut hänet. Ei Ugan tarvinnut miettiä, onko hänellä motivaatiota lähteä lenkille tai salille, vaan ruumiillinen rasitus oli hänelle itsestäänselvä elämäntapa. Skutsissa juokseminen vapautti endorfiineja aivan samalla tavalla kuin pururadalla lenkkeileminen, mutta toiminta oli kuitenkin paljon lenkkeilyä syvällisempää ja merkittävämpää. Se ei ollut korviketoiminto, kuten Kaczynski nykyihmisten sinällään hyviäkin harrastuksia ja ajanvietteitä kutsuu, vaan elintärkeää ja sellaiselta myös tuntuvaa puuhaa.


Totta kai kivikautiseenkin elämään kuului ikäviä asioita, kuten nälkää, vilua ja sairautta. Olisi kieltämättä hyvin harmillista kuolla tai kärsiä jonkin sellaisen vamman tai sairauden takia, jonka hoitaminen nykypäivänä on pikkujuttu. On kuitenkin kenties niin – tai ainakin Kaczynskin mukaan on – että entisaikojen ihminen koki olevansa syvällisemmin vapaa kuin nykyihminen. Hän koki voivansa enemmän vaikuttaa niihin vaaroihin, jotka häntä kohtasivat, ja osasi paremmin diilata elämän välttämättömyyksien kanssa. Kun mammutti ruhjoi hengiltä Ugan kaverin, oli se surullinen, mutta luonnollinen osa elämää. Kuolemaa ei oltu suljettu sairaaloihin ja hoitokoteihin, vaan se eli ihmisten keskellä. Villieläimiltä ja vihollisheimolaisilta voi omin toimin ja voimin puolustautua tai epäonnistua puolustautumaan, mutta paperitehtaan lakkautukselta, pakolaiskriisiltä tai ydinsodalta ei oikeastaan. Totta kai ennen wanhaan ihmisiä uhkasi rutto ja nälänhätä, mutta mutuna sanoisin, että yleinen suhtautumistapa tähän murheen laaksoon, jota elämäksi kutsutaan, oli nykyistä stoalaisempi. Kun ikäviä juttuja tapahtui, asia vain hyväksyttiin, koska oli pakko.


Nykyajasta isolta osin puuttuvat sankariteot, mahtimiehet ja seikkailut. Maailma on paljon valmiimpi kuin sata, saati tuhat vuotta sitten: on harvempia asioita saavutettavana, vähemmän uusia paikkoja löydettävänä, ja kaiken kaikkiaan maailma on jotenkin vähemmän lumoava.


Vastaväite nostaa heti päätään, sillä maailmahan tulee pikemminkin koko ajan monipuolisemmaksi. Ihminen tutkii kvarkkeja ja protoneita, joista ei ennen tiedetty mitään, ja luo materiaaleja, joita ei luonnossa esiinny. Avaruuden lakeuksia ja merten syvyyksiä luodataan, toisella puolella maapalloa asuvan kanssa voi keskustella reaaliaikaisesti, ja kaikenlaista taidetta ja viihdykettä on koettavissa enemmän kuin koskaan. Elämme valtavan mielenkiintoista aikaa, sillä minä voin kuunnella ja luoda musiikkia, jollaista esi-isäni eivät olisi voineet kuvitellakaan, lukea kirjoja, joihin heillä ei ollut pääsyä, ja katsoa elokuvia, joita ei ennen ollut olemassakaan.


Pointtinani on se, että juuri tämän kaikenkattavan yltäkylläisyyden takia jokseenkin kaikki kokemamme menettää osan syvyydestään ja arvostaan. Kun kaikki on aina heti saatavilla, ei mikään tunnu juuri miltään. Käytän elokuvia henkilökohtaisena esimerkkinä. Kun olin pikkupoika, en voinut koska tahansa katsoa mitä tahansa haluamaani elokuvaa. Olin sen varassa, mitä TV:stä sattui tulemaan, mitä kirjastosta sai lainattua, ja mitä vanhempani suostuivat ostamaan. Kun televisiosta tuli elokuva, piti se katsoa tai nauhoittaa, sillä muuten sen missasi ja täytyi odottaa joskus toivottavasti tulevaa uusintaa. Nyt taas jotakuinkin kaikki audiovisuaalinen taide ja viihde on nähtävilläni koska tahansa. Voin plärätä vartin verran elokuvia IMDb:ssä ja olla silti löytämättä mitään riittävän kiinnostavaa. Miksi katsoa juuri tämä elokuva, kun on sata ja tuhat muuta vaihtoehtoa? Pidän elokuvista ja sarjoista, mutta niistä ei ehkä osaa nauttia aivan samalla tavalla kuin joskus. Löydän tietysti nykyisin leffoista sellaisia merkityksiä, joita en nuorempana löytänyt, mutta silti.


Kun konkistadorit lähtivät uuteen maailmaan antamaan atsteekeille turpaan, oli se hyppy tuntemattomaan ja iso juttu. Merimatka oli pitkä ja vaarallinen, viidakossa rämpiminen kovaa hommaa, eikä ollut mitään takeita siitä, että jonakin päivänä pääsisi kotiin. Kun kaiken tämän seikkailun jälkeen konkistadori palasi Espanjaan, oli hänellä kerrottavanaan paljon sellaista, joka oli aidosti uutta ja ihmeellistä. Vielä vanhana ukkona hän saattoi kertoilla lapsenlapsilleen Tenochtitlánista, jaguaareista sun muista ihmeellisyyksistä. Ryhtymättä tiukkapipoiseen moralisointiin sen suhteen, onko valloitussodissa mitään oikeasti hienoa, oli vanha konkistadori omassa kontekstissaan ja omalle kansalleen sankari vailla vertaa. Kun nykylänkkäri käy turistimatkalla Meksikossa, ei siinä ole mitään kovin mielenkiintoista tai ylimaallista. Kokemus on hänelle itselleen varmasti ihan kiinnostava, mutta kuka tahansa muukin voi ostaa lentolipun ja käydä katselemassa atsteekkivaltakunnan raunioita.


Keitä ovat nykypäivän sankarit? Keitä ovat ne, joiden tarinoita ihmiset haluavat kuulla? Ihmiset seuraavat lehdistä ja somesta julkkisten edesottamuksia, vaikka monillakaan heistä ei ole mitään arvokasta sanottavanaan, eivätkä heidän tekonsa useinkaan ole kovin kummoisia. Näyttelijät, urheilijat ja (hyvin laveasti sanottuna) muusikot ovat niitä, joiden tekemisille annetaan palstatilaa. On tietysti arvostettavaa, jos joku osaa näytellä taitavasti, mutta onko todella miljoonien eurojen arvoista esittää olevansa joku muu kuin on? Russell Crowe on upea näyttelijä, mutta hänen esittämänsä Maximus ja kapteeni Aubrey ovat silti häntä suurempia miehiä. Musiikkimausta on ehkä tyhjänpäiväistä kiistellä, mutta monissakaan tämän hetken suosituimmista muusikoissa ei ole ripaustakaan omaperäisyyttä tai neroutta, toisinaan ei edes taitoa. Eivät he ole nousseet parrasvaloihin siksi, että heidän musiikkinsa olisi jotenkin järisyttävää: musiikkiteollisuus on vain päättänyt nostaa heidät, koska heidän kauttaan voi tehdä rahaa. On aika lailla sattuman kauppaa, kuka tyhjänpäiväisyys on seuraava tähti, sillä radiosoittojen ja mediahuomion kautta kenestä tahansa voidaan tehdä massojen idoli.


Kulttuurimme on menettänyt muun muassa sellaiset keskeiset hyveet, kuin rohkeus, voima, kunnia ja ylevyys. “Rohkeaa” on se, kun joku tyrkky pyllistelee valokuvissa. Voima kalskahtaa “toksiselta maskuliinisuudelta” ja aikansa eläneiltä asenteilta. Kunniasta ei kuule puhuttavan enää mitään, eikä länsimainen sivilisaatio ole näin äkkiseltään ajatellen tuottanut hetkelleen oikeastaan mitään suurta ja ylevää – sellaista, jonka edessä ihminen tuntisi itsensä hyvällä tavalla pieneksi. Lähes kaikki on läpeensä kaupallistunutta ja väljähtynyttä, sillä yleisesti ottaen tärkein arvo ja päämäärä on kyhnyn hankkiminen ja sen hedonistinen kuluttaminen. Aitoa luovuutta on havaittavissa vähän, mutta sitäkin enemmän on sisällötöntä erikoisuudentavoittelua, joka imitoi suuruutta, mutta ei sitä ole.


En halua puhua näitä suuria sanojani ylhäältäpäin, sillä minäkin olen aikakauteni tuote. Monilta osin huomaan kerta toisensa jälkeen olevani osa ongelmaa, enkä ratkaisua, ja uudestaan ja uudestaan petyn itseeni, kun en pysty olemaan korkeiden ihanteideni mukainen. Tästä huolimatta ihanteiden tulee olla nimenomaan korkeita.

82 views
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now